402 päivää, ja ruskeakastike

Niin se ikuinen onni sitten päättyi. Ikuisuudelta se tuntui, ikuisesti se tuntuu. Onko siitä jo ikuisuus? Siltä ainakin tuntuu.

Mielensä pahoittanut

Tuomas Kyrön satiiri suomalaiselle kyynisyydelle on tuonut lohtua elämääni viimeisen kolmen päivän ajan. Niin minä mieleni pahoitin kun tuo lyhyt opus ruskeasta kastikkeesta sitten loppuikin. Mutta ajatuksia se herätti, eikä mielipaha niitä paina:

Kyllä voi ihminen pienestä mielensä pahoittaa. En minä muista optimismini koskaan nyrjähtäneen perunasta. En oikeastaan mistään muustakaan, ennen tätä. Moni kaltaiseni varmaan yhtyy hymähtelyyn pienten takaiskujen kolhimille ihmisille, vaan tuhannesti harvempi, niin uskon, minut nähdessään hymähtäisi "pah, murehtia nyt elämänsä rakkauden menettämistä".

pieni poika

Kuinka minä, joka Buckethead-fanitukseltani joskus ehdin ylistää Joe Hishaishia, onnistun kaikkein eniten samaistumaan juuri tuohon skeittilaudalla ja tarttuvalla kertosäkeellä Suomen valloittaneeseen teinipoppariin? Puuttuva palanen on soinut luupilla mun korvissa jo päiviä samalla, kun sua odotan ja elämän ilon kadotan. 

Minkä minä sille voin, että ajatukseni kuuluvat radiosta? Sulkeako pitäisi? Ei se muuttaisi mitään. Mä haluan sun palaavan ilman kertosäettäkin. En tarvitse radiota kertomaan että mun sydämestä puuttuu palanen. Huomaan sen kyllä ihan itsekin.

rakastaa sinua yhä. 

Viikon olen ehtinyt murehtia, viikon verran itkeä. Niin kauan se on sattunut. Kuinka kauan se vielä sattuu? Jos vain tietäisin, ei tätäkään tekstiä syntyisi. Nukkuisin vain kunnes se päivä koittaisi. Entä jos se ei lakkaa sattumasta? Ehkei lakkaakaan. Jos lakkaa, niin varmasti sattumasta.

 Ei elämä olisi tätä ilman sattumaa. Sattumalta minä sinut kohtasin, sattumalla erosin, sattumalla tunnen yhä. Sattumalla rakastan.

402 päivää minä sinua sain rakastaa, seitsemään päivään en olisi saanut. Rakastinpa silti. Rakastan yhä. Saisinpa rakastaa. Ehkä vielä saankin.

          Sinuako? Sen tietää vain sattumalla.