Melkein onnea

Kirjoitan seuraavassa tunteistani. Jos koet herkästi empatiaa, älä lue enempää. En tahdo masentaa sinua.

---

Hetken jo luulin päässeeni yli. Helpotus hiipi pikkuhiljaa sydäntä kohti rauhoittamaan haavoittunutta. Iloakin koin, melkein onnea.

Sitten se iski. Erehdyin huomaamaan tuon yhden sanan. Yhden sanan joka vei minut takaisin ahdinkoon.

     "Melkein."

Ilman sinua olen melkein onnellinen. Joku muu saa minut tuntemaan melkein yhtä paljon iloa.
Olen aina ollut vähään tyytyväinen. Kunnianhimoinen kyllä, mutta epäonnistumiset eivät minua ole kaataneet. Vähästä olin myös onnellinen, ennen sinua siis. Kun lähdit, ei vähä enää riittänyt.

Sydämenstäni on tullut vaativa. Tai ehkä se haluaa vain omansa takaisin, sen palan jonka annoin sinulle. Ei minulla tosin ole oikeutta pyytää sitä, kun sen kerran olen antanut. Ansaitsethan sinä sen, ja enemmänkin. Ansaitset parasta, mitä maailma sinulle voi tarjota. Jos se on jotain muuta kuin sydämeni, ota se ja ole onnellinen.

Tämän kaiken tahtoisin sinulle sanoa, ja enemmänkin, mutta en pysty. Toivottavasti et tule lukemaan tätä, en tahdo vetää sinua alas ahdinkooni.

     Jos kuitenkin eksyt tänne, tahdon sinun tietävän että en syytä sinua mistään. Minä se olen, joka en saanut sinua enää onnelliseksi.

          Älä itke, ethän? Minä teen sen puolestasi.


---

Rakkaudella sinulle <3

402 päivää, ja ruskeakastike

Niin se ikuinen onni sitten päättyi. Ikuisuudelta se tuntui, ikuisesti se tuntuu. Onko siitä jo ikuisuus? Siltä ainakin tuntuu.

Mielensä pahoittanut

Tuomas Kyrön satiiri suomalaiselle kyynisyydelle on tuonut lohtua elämääni viimeisen kolmen päivän ajan. Niin minä mieleni pahoitin kun tuo lyhyt opus ruskeasta kastikkeesta sitten loppuikin. Mutta ajatuksia se herätti, eikä mielipaha niitä paina:

Kyllä voi ihminen pienestä mielensä pahoittaa. En minä muista optimismini koskaan nyrjähtäneen perunasta. En oikeastaan mistään muustakaan, ennen tätä. Moni kaltaiseni varmaan yhtyy hymähtelyyn pienten takaiskujen kolhimille ihmisille, vaan tuhannesti harvempi, niin uskon, minut nähdessään hymähtäisi "pah, murehtia nyt elämänsä rakkauden menettämistä".

pieni poika

Kuinka minä, joka Buckethead-fanitukseltani joskus ehdin ylistää Joe Hishaishia, onnistun kaikkein eniten samaistumaan juuri tuohon skeittilaudalla ja tarttuvalla kertosäkeellä Suomen valloittaneeseen teinipoppariin? Puuttuva palanen on soinut luupilla mun korvissa jo päiviä samalla, kun sua odotan ja elämän ilon kadotan. 

Minkä minä sille voin, että ajatukseni kuuluvat radiosta? Sulkeako pitäisi? Ei se muuttaisi mitään. Mä haluan sun palaavan ilman kertosäettäkin. En tarvitse radiota kertomaan että mun sydämestä puuttuu palanen. Huomaan sen kyllä ihan itsekin.

rakastaa sinua yhä. 

Viikon olen ehtinyt murehtia, viikon verran itkeä. Niin kauan se on sattunut. Kuinka kauan se vielä sattuu? Jos vain tietäisin, ei tätäkään tekstiä syntyisi. Nukkuisin vain kunnes se päivä koittaisi. Entä jos se ei lakkaa sattumasta? Ehkei lakkaakaan. Jos lakkaa, niin varmasti sattumasta.

 Ei elämä olisi tätä ilman sattumaa. Sattumalta minä sinut kohtasin, sattumalla erosin, sattumalla tunnen yhä. Sattumalla rakastan.

402 päivää minä sinua sain rakastaa, seitsemään päivään en olisi saanut. Rakastinpa silti. Rakastan yhä. Saisinpa rakastaa. Ehkä vielä saankin.

          Sinuako? Sen tietää vain sattumalla.