Astuin työmatkallani marjaan. Pieni punainen poks piirsi mieleeni kuvan linja-autosta, jossa kengänpohjani olisi tahran verran puhtaampi. En edes tiedä, onko tähän aikaan vuotuista kiertoa tapana löytää kadulta puiden tahi pensaiden pudottamia palluroita. Saattoipa kyseessä olla ihmisenkin kourastaan tahattomasti laskema piste. Oli miten oli, on se nyt jalkineeni koriste. Kerrassaan kaunoisen puun alla kantaani kiintynyt. Julkisen liikenteen sävyttämässä mietelmässäni ei näin kaunista puuta ollut.
Pieni piskuinen pläts. Juuri tarpeeksi siirtämään katseeni maasta kohoavasta vehreydestä deniminsiniseen olkaani. Kosteuden tummentama piste. Lienee eilisestä myräkästä eksynyt pisara. Yläpuolella harmaus oli jo kaikkoamaan päin. Suuremmitta sateitta saisi siis jatkaa jaloittelua kohti palkansaannin edellytyksen tyyssijaa. Linja-autossa ei mielikuvaminäkään miettisi moisia. Ei myöskään näkisi ihmiselle kovin pientä mutta ankkaparille varsin kodikasta lampea. Miten paljosta jääkään hän paitsi.
Taivaita ja maita taivastellessa hujahtaa kolmannestunti vallan vauhdikkaasti. Iltapäivällä odottaa vielä toinenkin mokoma, tosin käänteiseen suuntaan. Tiedä vielä mitä mukavaa vastaan tupsahtaa! Suositan sinuakin ajoin vilkuilemaan tuttuja polkuja. Ovatkohan ankat vielä odottamassa? :3
